''Noh, miltäs se elämä täällä suomessa nyt maistuu?''

''Noh, miltäs se elämä täällä suomessa nyt maistuu? Onko ihanaa? Vai hirveetä? Vai kauheeta?'' Oli äitin kysymys tänään kun joensuusta kotiinpäin ajeltin. Sitten miun suusta alko pulppuumaan niin paljon tekstiä, että aattelin jakaa ne ihan teijjän kanssa.

Mitä miulle tuli ihan ekana mieleen tuli, oli,että kotona on IHANA olla. Miusta on ihana nähä kavereita ja tulla ja mennä miten vaan itestään tuntuu. Siis tottakai miun äiti haluu tietää missä mie oon, ja että mihin aikaan oon SUUNNILLEEN tulossa kotiin, mutta siinä on aika iso ero sen kanssa mitä se berliinissä oli. Siellä miun isä varsinki halus tosi tarkkaan tietää minne oon menossa, kenen kanssa, ja tarkan kellonajan millon oon tulossa kotiin JA MILLÄ. (junilla oli turha ees kuvitella ajavansa klo 12 aikaan yöllä yksin kotia) Ja jos olin tulossa myöhään illalla kotiin, piti isän olla aina hereillä kun tulin. Eikä siinäkään ollu mitään ongelmaa, muttakun siinäkään ei ollu vaihtoehtoja. Jos isä oli perjantai-iltana väsyny ja halus mennä nukkumaan klo 10, tarkotti se myös että mie oon kotona klo 10. Enkä mie siitä ikinä tappelemaan alkanu, kun ymmärtäähän sen, että niillä on ihan hirmunen vastuu. Mitä jos miulle ois tapahtunu jotaki? Niitähän siitä ois syytetty.

Mutta siis nyt osaa arvostaa sellasta erilaista vapautta. Täällä pikkukaupungissa tapahtuu korkeintaan keskellä päivää jotakin, jos sillon sattuu ees ihmisiä kävelemään vastaan. No ei ihan, mutta melkein. :D

Ja sekin, että niitä ihmisiä on vähemmmän, on miusta tosi ihanaa! Ei oo aina nii pitkiä jonoja ja ruuhkia, ja jos haluu mennä keilaamaan, ei tarvii aina erikseen soitella ja varata ja..

Ja luonto! Miun ei tarvii ajaa kun 5 minuuttia autolla nii oon puhtaan järven rannalla ja voin mennä uimaan maksutta. Ja meillä on mehtää. Ja peltoa. Ja tilaaaaaaa. Saan kävellä ilman kenkiä pihoja ja polkuja pitkin ilman että kukaan kattoo silmät pyöreenä, että hyi siun jalathan likantuu.

Mut mie toivon, että tää miun väsymys häipyy melko pian pois. Kun on ihan semmonen veltto makarooni olo, enkä jaksa tehä mittään. Ja jotenki oon mie vielä henkisestikkin tosi väsyny tuon vuoden takia.

Mikä minuu aluks järkytti kun tulin oli se, miten olin oottanu sitä tunnetta, kun pääsen halaamaan äitiä. Se ois varmaan se maailman paras tunne, ja saisin kaikki ahistuksen ja ikävän tunteet heitettyy jorpakkoon. Mut sittenku äiti oli siinä. Ja sain halata sitä. Tottakai se oli ihanaa, mutta mie olinki vielä niin sekasin ja väsyny ja ihmeissäni.. Se tuntukin siltä, ku oisin skypettäny äitin kanssa ja halannu sitä tietokonetta. En tiiä ymmärtääkö tuosta mittään. Mutta siis mie tiiän että se henkilö on siinä, mutta jotenki oli vielä semmonen olo, että se on niin kaukana jossain.

Onneks oon kuitenki päässy siitä epätodellisuuden tuntesta aika hyvin, ja äiti alkaa tuntumaan taas ihan vaan äidiltä.

Juu, tässä taas tälleen vähän jotakin. :)

KOTONA OLLAAN!

Moi kaikki.

Nii se vaan hurahti. Mitä? Oon kotona? Jep.

Pahoittelen tätä pitkää taukoo kirjottamisessa.. Mutkun miun viimeset viikot berliinissä oli joka minuuttia myöten suunniteltuja ja täyteen buukattuja. Toiseksvikana viikkona piti vielä käyä koulussa ja yrittää saaha läksiäislahjat valmiiks ja pakkailla ja ja ja.. ja viimenen viikko meni kavereitten kanssa.

Ja YES- seminaarikin meni tosi hyvin. Oli hauskaa tutustuu taas ihmisiin jotka oli kotosin ties mistä. Ja niinku aiemmin kirjottelin, että pelotti semmonen, että siitä tulee kauhee itkuparku leiri, mut ihme kyllä ei tullu. Kaikki oli varmaan niin sekasin eri tunteista ja tuoksuista ettei myö varmaan ees tajuttu että se oli meijjän viimenen viikonloppu. Päivät meni erilaisia tehtäviä ja ryhmätöitä tehdessä aiheista '' rajat ''. Esim. Henkilökohtaiset rajat taikka fyysiset rajat ja mitä näitä kaikkia on. Ja illat meni discossa ja otettiin vielä ilo irti loppuajasta.










Ja perheen hyvästitkin meni tosi sujuvasti. Miun perheenjäsenet itkeskeli, mutta ihe olin jotenki niin jumissa kaikista tunteista mitä miulla oli, etten osannu itkee enkä nauraa. Ja lentokoneen meininki se vasta sekavaa olikin. Kaikki vaihtarit oli ihan hermona, suu kävi jokaisella koko ajan ja kaikki varmaan yritti vaan jotenkii unohtaa että ollaan menossa kotiin.



Koko laskeutumisen ajan sää oli hirmu sumusta, eikä nähny mannerta kun vasta ihan viime vaiheilla. En ois kyllä ikinä uskonu, että ihmine voi alkaa itkemään nähdessään ihan vaan suomalaista mehtää. Se oli itkua ja naurua ja hysteeriä ja kikkee sekasin. Ja mie tietysti sain kaikki muutkin vollotamaan, ja eiköhän se koko lentokone huutanu kohta kuorossa. Muut matkustajat katteli vähän ihmeissään ja kun oltiin laskeuduttu, tuli joku poika miusta ohi ja sano :'' tsemppiä ''. :D

Ja kun näin perheen ekaa kertaa lentokentällä.. ne oli tehneet miulle semmosen ison kankaan missä luki:'' tervetuloa kotiin Anni '', mutta enhän mie ees tajunnu lukee sitä sillä hetkellä. :D

Ekalla viikolla tuli puhuttua niin paljon saksaa.. Menin kerran jopa kaupan kassalle ja toivotin pirteesti että : '' Hallo!''. Myyjä tuijotti minuu pelokkaana (hänelä ku ei vissiin tuo kielitaito nii hallinnass tai jotaki :D ) ja sitten myöhemmin vasta tajusin että huppis.

Minuu kyllä pelotti aluks hirveesti, että muut ihmiset alkaa väheksymään minuu siitä, että puhuin välillä automaattisesti saksaa. Että '' siinä se nyt on nii olevinaan ja leveilee vuodellaan''. Mutku ei, miun piti oikeesti keskittyy puhumaan suomee, se on ihan hirvee kuvitella, ettei MUKA pystyis puhumaan äidinkieltään, mut niin se vaan meni.

Ja samoin kaikki jutut, kaikki mitä muut kerto, tuli tietysti oma juttu mieleen mitä on joskus saksassa tapahtunu.. Kanssa kauhee pelko,että muita ei enää jaksa kiinnostaa, mut mistä muustakaan mie voisin puhuu? Oon ollu kokonaisen vuoden muualla. Ja täällä on kaikki muutenki muuttunu sen verran, että tosi moneen keskusteluun on ihan mahotonta yhtyä mitenkään muuten kun kysymällä että ''ai mitä? ai millon? ai kuka? ''

Ja viimeyönä tuli kanssa mietittyy, että miun eka viikko suomessa meni ihmettelyyn, eikä voinu tajuta että on oikeesti täällä. Ja sitten miulla alko työt eikä ollukkaan enää aikaa ihmetellä ,joten nyt oonki lentäny paikasta toiseen hirveellä vauhilla. Ja se ei välttämättä oo mikää hyvä juttu..

Ja miun saksakaveritki on laittanu hirveesti viestiä ja voivotelleet kun en vastaa tai oo onnline. Harmittaa minuu tietysti etten kerkee, mut haluis että nekin ymmärtää, etten voi enää jatkaa miun elämää siellä vaan miun on pakko siirtää saksa samalla tavalla sivuun, niinku tein suomelle kun olin poissa. Tai muuten saan lukittautuu huoneeseeni ja skypettää koko loppu elämäni, että kerkeen kertoo kaikille joka asiasta.

Mut oon ehkä keksiny semmosen pienen ratkasun tuohon yhteydenpito ongelmaan. Voisin nimittäi (ainakin yrittää) perustaa blogin saksaks, jossa kertoisin että mitä miulle kuuluu. Kun ne on ne ''mitä kuuluu'' kysymykset aika lailla samoja joka henkilöllä, niin ois aika kätevää että nekin pystyis miun kuulumisia lueskelemaan ilman että pitää erikseen kaikille jotain kertoilla. Mutta tosiaan se ainut este on varmaans e aika..

Eli tämmöstä. :) Aika suurpiirteisesti kirjotettua taas, mutta seuraavassa blogissa taas enemmän.. :)