''Noh, miltäs se elämä täällä suomessa nyt maistuu?''

''Noh, miltäs se elämä täällä suomessa nyt maistuu? Onko ihanaa? Vai hirveetä? Vai kauheeta?'' Oli äitin kysymys tänään kun joensuusta kotiinpäin ajeltin. Sitten miun suusta alko pulppuumaan niin paljon tekstiä, että aattelin jakaa ne ihan teijjän kanssa.

Mitä miulle tuli ihan ekana mieleen tuli, oli,että kotona on IHANA olla. Miusta on ihana nähä kavereita ja tulla ja mennä miten vaan itestään tuntuu. Siis tottakai miun äiti haluu tietää missä mie oon, ja että mihin aikaan oon SUUNNILLEEN tulossa kotiin, mutta siinä on aika iso ero sen kanssa mitä se berliinissä oli. Siellä miun isä varsinki halus tosi tarkkaan tietää minne oon menossa, kenen kanssa, ja tarkan kellonajan millon oon tulossa kotiin JA MILLÄ. (junilla oli turha ees kuvitella ajavansa klo 12 aikaan yöllä yksin kotia) Ja jos olin tulossa myöhään illalla kotiin, piti isän olla aina hereillä kun tulin. Eikä siinäkään ollu mitään ongelmaa, muttakun siinäkään ei ollu vaihtoehtoja. Jos isä oli perjantai-iltana väsyny ja halus mennä nukkumaan klo 10, tarkotti se myös että mie oon kotona klo 10. Enkä mie siitä ikinä tappelemaan alkanu, kun ymmärtäähän sen, että niillä on ihan hirmunen vastuu. Mitä jos miulle ois tapahtunu jotaki? Niitähän siitä ois syytetty.

Mutta siis nyt osaa arvostaa sellasta erilaista vapautta. Täällä pikkukaupungissa tapahtuu korkeintaan keskellä päivää jotakin, jos sillon sattuu ees ihmisiä kävelemään vastaan. No ei ihan, mutta melkein. :D

Ja sekin, että niitä ihmisiä on vähemmmän, on miusta tosi ihanaa! Ei oo aina nii pitkiä jonoja ja ruuhkia, ja jos haluu mennä keilaamaan, ei tarvii aina erikseen soitella ja varata ja..

Ja luonto! Miun ei tarvii ajaa kun 5 minuuttia autolla nii oon puhtaan järven rannalla ja voin mennä uimaan maksutta. Ja meillä on mehtää. Ja peltoa. Ja tilaaaaaaa. Saan kävellä ilman kenkiä pihoja ja polkuja pitkin ilman että kukaan kattoo silmät pyöreenä, että hyi siun jalathan likantuu.

Mut mie toivon, että tää miun väsymys häipyy melko pian pois. Kun on ihan semmonen veltto makarooni olo, enkä jaksa tehä mittään. Ja jotenki oon mie vielä henkisestikkin tosi väsyny tuon vuoden takia.

Mikä minuu aluks järkytti kun tulin oli se, miten olin oottanu sitä tunnetta, kun pääsen halaamaan äitiä. Se ois varmaan se maailman paras tunne, ja saisin kaikki ahistuksen ja ikävän tunteet heitettyy jorpakkoon. Mut sittenku äiti oli siinä. Ja sain halata sitä. Tottakai se oli ihanaa, mutta mie olinki vielä niin sekasin ja väsyny ja ihmeissäni.. Se tuntukin siltä, ku oisin skypettäny äitin kanssa ja halannu sitä tietokonetta. En tiiä ymmärtääkö tuosta mittään. Mutta siis mie tiiän että se henkilö on siinä, mutta jotenki oli vielä semmonen olo, että se on niin kaukana jossain.

Onneks oon kuitenki päässy siitä epätodellisuuden tuntesta aika hyvin, ja äiti alkaa tuntumaan taas ihan vaan äidiltä.

Juu, tässä taas tälleen vähän jotakin. :)