Ens maanantaina alkais se koulu. En oo vieläkään ihan mukana kaikissa jutuissa/tunne kaikkia, mutta eipä tuo minuu haitttaa, en mie tarvii ihan kaikkea. :P
Ja kun se oikee arki alkaa, nii luulen, että kaikki alkaa menemään vielä normaalimmin. Kyllähän mie nyttenki oon jo tajunnu sen, että oon takasin kotona, mutta se, että olin joskus muka vuoden poissa, on vielä vaikee käsittää.
Mutta eiks tää nyt vähän niinku tarkottais sitä, että miun vaihtariblogi alkas olla lopussaan?
Vielä ois YFUn kotiaiset (kotiinpaluuleiri?) jälellä, missä päästään rupatelemaan vaihtareiden kesken, miten järkyttävää se elämä nyt täällä suomessa onkaan. ;D
Varmaan mie ehkä joskus voisin ihan normi blogin värkätä.. kai vissiin joo heh. :D
Mutta niin se aika vaan kuluu. Semmonenkin asia tullu tässä opittua!
Eli kiitän kaikkia lukijoita ja tukijoita, tää tyttö lähtee jatkaa elämäänsä. ;)
Adios!
keskiviikko 10. elokuuta 2011
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
''Noh, miltäs se elämä täällä suomessa nyt maistuu?''
''Noh, miltäs se elämä täällä suomessa nyt maistuu? Onko ihanaa? Vai hirveetä? Vai kauheeta?'' Oli äitin kysymys tänään kun joensuusta kotiinpäin ajeltin. Sitten miun suusta alko pulppuumaan niin paljon tekstiä, että aattelin jakaa ne ihan teijjän kanssa.
Mitä miulle tuli ihan ekana mieleen tuli, oli,että kotona on IHANA olla. Miusta on ihana nähä kavereita ja tulla ja mennä miten vaan itestään tuntuu. Siis tottakai miun äiti haluu tietää missä mie oon, ja että mihin aikaan oon SUUNNILLEEN tulossa kotiin, mutta siinä on aika iso ero sen kanssa mitä se berliinissä oli. Siellä miun isä varsinki halus tosi tarkkaan tietää minne oon menossa, kenen kanssa, ja tarkan kellonajan millon oon tulossa kotiin JA MILLÄ. (junilla oli turha ees kuvitella ajavansa klo 12 aikaan yöllä yksin kotia) Ja jos olin tulossa myöhään illalla kotiin, piti isän olla aina hereillä kun tulin. Eikä siinäkään ollu mitään ongelmaa, muttakun siinäkään ei ollu vaihtoehtoja. Jos isä oli perjantai-iltana väsyny ja halus mennä nukkumaan klo 10, tarkotti se myös että mie oon kotona klo 10. Enkä mie siitä ikinä tappelemaan alkanu, kun ymmärtäähän sen, että niillä on ihan hirmunen vastuu. Mitä jos miulle ois tapahtunu jotaki? Niitähän siitä ois syytetty.
Mutta siis nyt osaa arvostaa sellasta erilaista vapautta. Täällä pikkukaupungissa tapahtuu korkeintaan keskellä päivää jotakin, jos sillon sattuu ees ihmisiä kävelemään vastaan. No ei ihan, mutta melkein. :D
Ja sekin, että niitä ihmisiä on vähemmmän, on miusta tosi ihanaa! Ei oo aina nii pitkiä jonoja ja ruuhkia, ja jos haluu mennä keilaamaan, ei tarvii aina erikseen soitella ja varata ja..
Ja luonto! Miun ei tarvii ajaa kun 5 minuuttia autolla nii oon puhtaan järven rannalla ja voin mennä uimaan maksutta. Ja meillä on mehtää. Ja peltoa. Ja tilaaaaaaa. Saan kävellä ilman kenkiä pihoja ja polkuja pitkin ilman että kukaan kattoo silmät pyöreenä, että hyi siun jalathan likantuu.
Mut mie toivon, että tää miun väsymys häipyy melko pian pois. Kun on ihan semmonen veltto makarooni olo, enkä jaksa tehä mittään. Ja jotenki oon mie vielä henkisestikkin tosi väsyny tuon vuoden takia.
Mikä minuu aluks järkytti kun tulin oli se, miten olin oottanu sitä tunnetta, kun pääsen halaamaan äitiä. Se ois varmaan se maailman paras tunne, ja saisin kaikki ahistuksen ja ikävän tunteet heitettyy jorpakkoon. Mut sittenku äiti oli siinä. Ja sain halata sitä. Tottakai se oli ihanaa, mutta mie olinki vielä niin sekasin ja väsyny ja ihmeissäni.. Se tuntukin siltä, ku oisin skypettäny äitin kanssa ja halannu sitä tietokonetta. En tiiä ymmärtääkö tuosta mittään. Mutta siis mie tiiän että se henkilö on siinä, mutta jotenki oli vielä semmonen olo, että se on niin kaukana jossain.
Onneks oon kuitenki päässy siitä epätodellisuuden tuntesta aika hyvin, ja äiti alkaa tuntumaan taas ihan vaan äidiltä.
Juu, tässä taas tälleen vähän jotakin. :)
Mitä miulle tuli ihan ekana mieleen tuli, oli,että kotona on IHANA olla. Miusta on ihana nähä kavereita ja tulla ja mennä miten vaan itestään tuntuu. Siis tottakai miun äiti haluu tietää missä mie oon, ja että mihin aikaan oon SUUNNILLEEN tulossa kotiin, mutta siinä on aika iso ero sen kanssa mitä se berliinissä oli. Siellä miun isä varsinki halus tosi tarkkaan tietää minne oon menossa, kenen kanssa, ja tarkan kellonajan millon oon tulossa kotiin JA MILLÄ. (junilla oli turha ees kuvitella ajavansa klo 12 aikaan yöllä yksin kotia) Ja jos olin tulossa myöhään illalla kotiin, piti isän olla aina hereillä kun tulin. Eikä siinäkään ollu mitään ongelmaa, muttakun siinäkään ei ollu vaihtoehtoja. Jos isä oli perjantai-iltana väsyny ja halus mennä nukkumaan klo 10, tarkotti se myös että mie oon kotona klo 10. Enkä mie siitä ikinä tappelemaan alkanu, kun ymmärtäähän sen, että niillä on ihan hirmunen vastuu. Mitä jos miulle ois tapahtunu jotaki? Niitähän siitä ois syytetty.
Mutta siis nyt osaa arvostaa sellasta erilaista vapautta. Täällä pikkukaupungissa tapahtuu korkeintaan keskellä päivää jotakin, jos sillon sattuu ees ihmisiä kävelemään vastaan. No ei ihan, mutta melkein. :D
Ja sekin, että niitä ihmisiä on vähemmmän, on miusta tosi ihanaa! Ei oo aina nii pitkiä jonoja ja ruuhkia, ja jos haluu mennä keilaamaan, ei tarvii aina erikseen soitella ja varata ja..
Ja luonto! Miun ei tarvii ajaa kun 5 minuuttia autolla nii oon puhtaan järven rannalla ja voin mennä uimaan maksutta. Ja meillä on mehtää. Ja peltoa. Ja tilaaaaaaa. Saan kävellä ilman kenkiä pihoja ja polkuja pitkin ilman että kukaan kattoo silmät pyöreenä, että hyi siun jalathan likantuu.
Mut mie toivon, että tää miun väsymys häipyy melko pian pois. Kun on ihan semmonen veltto makarooni olo, enkä jaksa tehä mittään. Ja jotenki oon mie vielä henkisestikkin tosi väsyny tuon vuoden takia.
Mikä minuu aluks järkytti kun tulin oli se, miten olin oottanu sitä tunnetta, kun pääsen halaamaan äitiä. Se ois varmaan se maailman paras tunne, ja saisin kaikki ahistuksen ja ikävän tunteet heitettyy jorpakkoon. Mut sittenku äiti oli siinä. Ja sain halata sitä. Tottakai se oli ihanaa, mutta mie olinki vielä niin sekasin ja väsyny ja ihmeissäni.. Se tuntukin siltä, ku oisin skypettäny äitin kanssa ja halannu sitä tietokonetta. En tiiä ymmärtääkö tuosta mittään. Mutta siis mie tiiän että se henkilö on siinä, mutta jotenki oli vielä semmonen olo, että se on niin kaukana jossain.
Onneks oon kuitenki päässy siitä epätodellisuuden tuntesta aika hyvin, ja äiti alkaa tuntumaan taas ihan vaan äidiltä.
Juu, tässä taas tälleen vähän jotakin. :)
perjantai 22. heinäkuuta 2011
KOTONA OLLAAN!
Moi kaikki.
Nii se vaan hurahti. Mitä? Oon kotona? Jep.
Pahoittelen tätä pitkää taukoo kirjottamisessa.. Mutkun miun viimeset viikot berliinissä oli joka minuuttia myöten suunniteltuja ja täyteen buukattuja. Toiseksvikana viikkona piti vielä käyä koulussa ja yrittää saaha läksiäislahjat valmiiks ja pakkailla ja ja ja.. ja viimenen viikko meni kavereitten kanssa.
Ja YES- seminaarikin meni tosi hyvin. Oli hauskaa tutustuu taas ihmisiin jotka oli kotosin ties mistä. Ja niinku aiemmin kirjottelin, että pelotti semmonen, että siitä tulee kauhee itkuparku leiri, mut ihme kyllä ei tullu. Kaikki oli varmaan niin sekasin eri tunteista ja tuoksuista ettei myö varmaan ees tajuttu että se oli meijjän viimenen viikonloppu. Päivät meni erilaisia tehtäviä ja ryhmätöitä tehdessä aiheista '' rajat ''. Esim. Henkilökohtaiset rajat taikka fyysiset rajat ja mitä näitä kaikkia on. Ja illat meni discossa ja otettiin vielä ilo irti loppuajasta.
Ja perheen hyvästitkin meni tosi sujuvasti. Miun perheenjäsenet itkeskeli, mutta ihe olin jotenki niin jumissa kaikista tunteista mitä miulla oli, etten osannu itkee enkä nauraa. Ja lentokoneen meininki se vasta sekavaa olikin. Kaikki vaihtarit oli ihan hermona, suu kävi jokaisella koko ajan ja kaikki varmaan yritti vaan jotenkii unohtaa että ollaan menossa kotiin.
Koko laskeutumisen ajan sää oli hirmu sumusta, eikä nähny mannerta kun vasta ihan viime vaiheilla. En ois kyllä ikinä uskonu, että ihmine voi alkaa itkemään nähdessään ihan vaan suomalaista mehtää. Se oli itkua ja naurua ja hysteeriä ja kikkee sekasin. Ja mie tietysti sain kaikki muutkin vollotamaan, ja eiköhän se koko lentokone huutanu kohta kuorossa. Muut matkustajat katteli vähän ihmeissään ja kun oltiin laskeuduttu, tuli joku poika miusta ohi ja sano :'' tsemppiä ''. :D
Ja kun näin perheen ekaa kertaa lentokentällä.. ne oli tehneet miulle semmosen ison kankaan missä luki:'' tervetuloa kotiin Anni '', mutta enhän mie ees tajunnu lukee sitä sillä hetkellä. :D
Ekalla viikolla tuli puhuttua niin paljon saksaa.. Menin kerran jopa kaupan kassalle ja toivotin pirteesti että : '' Hallo!''. Myyjä tuijotti minuu pelokkaana (hänelä ku ei vissiin tuo kielitaito nii hallinnass tai jotaki :D ) ja sitten myöhemmin vasta tajusin että huppis.
Minuu kyllä pelotti aluks hirveesti, että muut ihmiset alkaa väheksymään minuu siitä, että puhuin välillä automaattisesti saksaa. Että '' siinä se nyt on nii olevinaan ja leveilee vuodellaan''. Mutku ei, miun piti oikeesti keskittyy puhumaan suomee, se on ihan hirvee kuvitella, ettei MUKA pystyis puhumaan äidinkieltään, mut niin se vaan meni.
Ja samoin kaikki jutut, kaikki mitä muut kerto, tuli tietysti oma juttu mieleen mitä on joskus saksassa tapahtunu.. Kanssa kauhee pelko,että muita ei enää jaksa kiinnostaa, mut mistä muustakaan mie voisin puhuu? Oon ollu kokonaisen vuoden muualla. Ja täällä on kaikki muutenki muuttunu sen verran, että tosi moneen keskusteluun on ihan mahotonta yhtyä mitenkään muuten kun kysymällä että ''ai mitä? ai millon? ai kuka? ''
Ja viimeyönä tuli kanssa mietittyy, että miun eka viikko suomessa meni ihmettelyyn, eikä voinu tajuta että on oikeesti täällä. Ja sitten miulla alko työt eikä ollukkaan enää aikaa ihmetellä ,joten nyt oonki lentäny paikasta toiseen hirveellä vauhilla. Ja se ei välttämättä oo mikää hyvä juttu..
Ja miun saksakaveritki on laittanu hirveesti viestiä ja voivotelleet kun en vastaa tai oo onnline. Harmittaa minuu tietysti etten kerkee, mut haluis että nekin ymmärtää, etten voi enää jatkaa miun elämää siellä vaan miun on pakko siirtää saksa samalla tavalla sivuun, niinku tein suomelle kun olin poissa. Tai muuten saan lukittautuu huoneeseeni ja skypettää koko loppu elämäni, että kerkeen kertoo kaikille joka asiasta.
Mut oon ehkä keksiny semmosen pienen ratkasun tuohon yhteydenpito ongelmaan. Voisin nimittäi (ainakin yrittää) perustaa blogin saksaks, jossa kertoisin että mitä miulle kuuluu. Kun ne on ne ''mitä kuuluu'' kysymykset aika lailla samoja joka henkilöllä, niin ois aika kätevää että nekin pystyis miun kuulumisia lueskelemaan ilman että pitää erikseen kaikille jotain kertoilla. Mutta tosiaan se ainut este on varmaans e aika..
Eli tämmöstä. :) Aika suurpiirteisesti kirjotettua taas, mutta seuraavassa blogissa taas enemmän.. :)
Nii se vaan hurahti. Mitä? Oon kotona? Jep.
Pahoittelen tätä pitkää taukoo kirjottamisessa.. Mutkun miun viimeset viikot berliinissä oli joka minuuttia myöten suunniteltuja ja täyteen buukattuja. Toiseksvikana viikkona piti vielä käyä koulussa ja yrittää saaha läksiäislahjat valmiiks ja pakkailla ja ja ja.. ja viimenen viikko meni kavereitten kanssa.
Ja YES- seminaarikin meni tosi hyvin. Oli hauskaa tutustuu taas ihmisiin jotka oli kotosin ties mistä. Ja niinku aiemmin kirjottelin, että pelotti semmonen, että siitä tulee kauhee itkuparku leiri, mut ihme kyllä ei tullu. Kaikki oli varmaan niin sekasin eri tunteista ja tuoksuista ettei myö varmaan ees tajuttu että se oli meijjän viimenen viikonloppu. Päivät meni erilaisia tehtäviä ja ryhmätöitä tehdessä aiheista '' rajat ''. Esim. Henkilökohtaiset rajat taikka fyysiset rajat ja mitä näitä kaikkia on. Ja illat meni discossa ja otettiin vielä ilo irti loppuajasta.
Ja perheen hyvästitkin meni tosi sujuvasti. Miun perheenjäsenet itkeskeli, mutta ihe olin jotenki niin jumissa kaikista tunteista mitä miulla oli, etten osannu itkee enkä nauraa. Ja lentokoneen meininki se vasta sekavaa olikin. Kaikki vaihtarit oli ihan hermona, suu kävi jokaisella koko ajan ja kaikki varmaan yritti vaan jotenkii unohtaa että ollaan menossa kotiin.
Koko laskeutumisen ajan sää oli hirmu sumusta, eikä nähny mannerta kun vasta ihan viime vaiheilla. En ois kyllä ikinä uskonu, että ihmine voi alkaa itkemään nähdessään ihan vaan suomalaista mehtää. Se oli itkua ja naurua ja hysteeriä ja kikkee sekasin. Ja mie tietysti sain kaikki muutkin vollotamaan, ja eiköhän se koko lentokone huutanu kohta kuorossa. Muut matkustajat katteli vähän ihmeissään ja kun oltiin laskeuduttu, tuli joku poika miusta ohi ja sano :'' tsemppiä ''. :D
Ja kun näin perheen ekaa kertaa lentokentällä.. ne oli tehneet miulle semmosen ison kankaan missä luki:'' tervetuloa kotiin Anni '', mutta enhän mie ees tajunnu lukee sitä sillä hetkellä. :D
Ekalla viikolla tuli puhuttua niin paljon saksaa.. Menin kerran jopa kaupan kassalle ja toivotin pirteesti että : '' Hallo!''. Myyjä tuijotti minuu pelokkaana (hänelä ku ei vissiin tuo kielitaito nii hallinnass tai jotaki :D ) ja sitten myöhemmin vasta tajusin että huppis.
Minuu kyllä pelotti aluks hirveesti, että muut ihmiset alkaa väheksymään minuu siitä, että puhuin välillä automaattisesti saksaa. Että '' siinä se nyt on nii olevinaan ja leveilee vuodellaan''. Mutku ei, miun piti oikeesti keskittyy puhumaan suomee, se on ihan hirvee kuvitella, ettei MUKA pystyis puhumaan äidinkieltään, mut niin se vaan meni.
Ja samoin kaikki jutut, kaikki mitä muut kerto, tuli tietysti oma juttu mieleen mitä on joskus saksassa tapahtunu.. Kanssa kauhee pelko,että muita ei enää jaksa kiinnostaa, mut mistä muustakaan mie voisin puhuu? Oon ollu kokonaisen vuoden muualla. Ja täällä on kaikki muutenki muuttunu sen verran, että tosi moneen keskusteluun on ihan mahotonta yhtyä mitenkään muuten kun kysymällä että ''ai mitä? ai millon? ai kuka? ''
Ja viimeyönä tuli kanssa mietittyy, että miun eka viikko suomessa meni ihmettelyyn, eikä voinu tajuta että on oikeesti täällä. Ja sitten miulla alko työt eikä ollukkaan enää aikaa ihmetellä ,joten nyt oonki lentäny paikasta toiseen hirveellä vauhilla. Ja se ei välttämättä oo mikää hyvä juttu..
Ja miun saksakaveritki on laittanu hirveesti viestiä ja voivotelleet kun en vastaa tai oo onnline. Harmittaa minuu tietysti etten kerkee, mut haluis että nekin ymmärtää, etten voi enää jatkaa miun elämää siellä vaan miun on pakko siirtää saksa samalla tavalla sivuun, niinku tein suomelle kun olin poissa. Tai muuten saan lukittautuu huoneeseeni ja skypettää koko loppu elämäni, että kerkeen kertoo kaikille joka asiasta.
Mut oon ehkä keksiny semmosen pienen ratkasun tuohon yhteydenpito ongelmaan. Voisin nimittäi (ainakin yrittää) perustaa blogin saksaks, jossa kertoisin että mitä miulle kuuluu. Kun ne on ne ''mitä kuuluu'' kysymykset aika lailla samoja joka henkilöllä, niin ois aika kätevää että nekin pystyis miun kuulumisia lueskelemaan ilman että pitää erikseen kaikille jotain kertoilla. Mutta tosiaan se ainut este on varmaans e aika..
Eli tämmöstä. :) Aika suurpiirteisesti kirjotettua taas, mutta seuraavassa blogissa taas enemmän.. :)
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Turisti?
Moi kaikki!
En oo kirjottanu taas viimeks ku joskus... hui.
Eli vaikken sitä voiskaa uskoo, nii viimesiä viikkoja viedään. OIKEESTI
En voi tajuta tätä.. yks päviä vaan havahuin, että hemmetti, miullaei oo kun kolme viikkoo aikaa pakata kamat kasaan, ennenku viimenen seminaari alkaa.. No täytin sitten taas yhen kymmenen kilon paketin 8))
En tiiä mistä miun pitäs silleen kirjotella.. Tai ku oon aina kirjotellu semmosia turistijuttuja :D siis.. että kävin siellä ja siellä ja tein sitä ja tätä.. mut nytten kun jotenki tuntee ittesä täällä asuvaks, eikä kaikki asiat oo enää uutta ja ihmeeellistä, nii ei ookkaan yhtäkkiä enää varma, että mistäs sitä pitäs kirjottaa.. ?!
Esim semmoset asia, että täällä berliinissä saatta välillä eksyä, ei oo enää nii uutta ja ihmeellistä.
Mutta nyt haluun kumminkii kertoo yhestä esimerkistä, miten suunnistamisessa tarvitaan se pieninkin hiven keskittymistä mitä vaan löytyy..
TARINA ERÄÄSTÄ TIISTAI PÄIVÄSTÄ
Eli. ’’Olipa kerran Anni ja Lysiane. Molemmat tytöt ovat viettämässä vaihtovuotta berliinissä. He tahtoivat mennä katsomaan ystävänsä teatteriesitystä hänen koululleen. He piirsivät googlen avulla hienon kartan, että löytäisivät perille ajoissa ilman ongelmia. Heidän piti ajaa bussilla päätepysäkille asti ja sen jälkeen kävellä helposti ja huolettomasti parisataa metriä saavuttaakseen määränpäänsä. Bussimatka sujui rattoisasti jutellessa sitä sun tätä ja pian he huomasivatkin saapuneensa päätepysäkille, jolloin tytöt jättivät bussin muiden matkustajien mukana. Jostain kumman syystä eivät Anni ja Lysiane kuitenkaan löytäneet kyseistä koulua niiin helposti kun he olivat kuvitelleet. Juosteensa tunnin ristiin rastiin berliiniä, ja todettuaan pettyneenä myöhästyneensä teatteriesityksestä, päättivät he palata takaisin bussi/metroasemalle. Ja suureksi yllätyksekseen he kokivat valaistuksen! He nimittäin huomasivat että bussi oli jättänyt heidät yhtä pysäkkiä liian aikaisin..’’
Kuvamateriaalia:
^Löydettiin bussipysäkiltä kartta.. Mie osotan sormella sinne missä oltiin, Lysiane sinne missä meidän OIS PITÄNY olla.. hmm.
Okei nojaa, sellasta sattuu.. ja kyllähän myö sitten lopulta löydettiin se oikee katu (ylhäälä kuvassa) ja koulukin.. oli kyllä teatterit jo ohi, mutta oltiin ylpeitä että päästiin määränpäähmme!
KULTTUURIEN KARNEVAALI 2011
Mie vannon, etten oo ikinä nähny noin paljoo ihmisä samalla kertaa niinku kulttuurien karnevaalissa.
Kyseinen tapahtuma järjestettiin täällä berliinissä ja siinä oli osanottajia 60 eri maasta (jos oikein muistan?) Käveltiin kulkueessa mukana YFU:n kanssa. Tunnelma, sää ja ihmiset, kaikki oli niin hullua ja hauskaa ja jee! Karnevaalimeininkiä parhaimmillaan!
Meijjän teemana oli ’’ YFU:lla maailmasta värikäs ’’. Puettiin kaikki valkoset T-paidat päälle, joista sitten kävelymatkan aikana tuli värikkäitä maaleilla ja huiveilla. Tanssittiin, laulettiin, riehuttiin. Loppujen lopuks oltiin kaikki yltäpäältä maalissa hiuksia unohtamatta. Alotettiin kulkuekierros klo 12:30. Ajattelin, että köpöteltäs se pari tuntia, ja sitten ois homma ohi. Loppujen lopuks oltiin sitten ’’maalissa’’ klo 17:10. Illalla pakotti jalkoja jostain kumman syystä ja nälkäkin oli aika hirvee, kun oli tullu vaan veden ja keksien voimin hihhuloituu.
^ Vielä suhkot puhtaat paidat/naamat.
^ ja siitä se ajatus sitten pikkuhiljaa lähti..
^ Esimerkki muista ryhmistä ketkä siellä tanssi.
Mutta oikeesti, herranjumala sitä ihmisen määrää! Järjestysmiehien piti olla työntämässä ihmisiä sivuun, että mahuttiin kävelemään! Ja puhelimella oli turha yrittää ottaa yhteyttä keneenkään kun oli linjat niin tukossa.
Tässä taas yks elämys, mikä tulee pysymään varmasti ikuisesti takaraivossa. Niinku jo aiemmin sanoin, miulla ei oo enää yhtään semmonen ns. ’’turisti’’ olo! Turistit oli kattomassa tuota, mie olin berliiniläisenä kulkemassä ITSE KULKUEESSA. suorastaan järkyttävää.:D
Ja ainiin, kävin tänään ''itägalleriassa''.Eli kattomassa niitä kuuluisia maalauksia, joita sillon joskus maalattiin berliinin muuriin. Meinasin ihan unohtaa kertoo! Oon niin väsyny, kello tulee yks, ja huomenna pitäs jaksaa vielä kouluun. Nojaa, onneks palautetaan vaan kirjat ja lähetään sitten melkein samoin tein jo takasin kotiin..
^Be Berlin!
Syvällisempää tekstiä on varmasti luvasssa viiemistään kahden viikon sisällä.
PS. tiiän jopa jo lentoaikataulut..
En oo kirjottanu taas viimeks ku joskus... hui.
Eli vaikken sitä voiskaa uskoo, nii viimesiä viikkoja viedään. OIKEESTI
En voi tajuta tätä.. yks päviä vaan havahuin, että hemmetti, miullaei oo kun kolme viikkoo aikaa pakata kamat kasaan, ennenku viimenen seminaari alkaa.. No täytin sitten taas yhen kymmenen kilon paketin 8))
En tiiä mistä miun pitäs silleen kirjotella.. Tai ku oon aina kirjotellu semmosia turistijuttuja :D siis.. että kävin siellä ja siellä ja tein sitä ja tätä.. mut nytten kun jotenki tuntee ittesä täällä asuvaks, eikä kaikki asiat oo enää uutta ja ihmeeellistä, nii ei ookkaan yhtäkkiä enää varma, että mistäs sitä pitäs kirjottaa.. ?!
Esim semmoset asia, että täällä berliinissä saatta välillä eksyä, ei oo enää nii uutta ja ihmeellistä.
Mutta nyt haluun kumminkii kertoo yhestä esimerkistä, miten suunnistamisessa tarvitaan se pieninkin hiven keskittymistä mitä vaan löytyy..
TARINA ERÄÄSTÄ TIISTAI PÄIVÄSTÄ
Eli. ’’Olipa kerran Anni ja Lysiane. Molemmat tytöt ovat viettämässä vaihtovuotta berliinissä. He tahtoivat mennä katsomaan ystävänsä teatteriesitystä hänen koululleen. He piirsivät googlen avulla hienon kartan, että löytäisivät perille ajoissa ilman ongelmia. Heidän piti ajaa bussilla päätepysäkille asti ja sen jälkeen kävellä helposti ja huolettomasti parisataa metriä saavuttaakseen määränpäänsä. Bussimatka sujui rattoisasti jutellessa sitä sun tätä ja pian he huomasivatkin saapuneensa päätepysäkille, jolloin tytöt jättivät bussin muiden matkustajien mukana. Jostain kumman syystä eivät Anni ja Lysiane kuitenkaan löytäneet kyseistä koulua niiin helposti kun he olivat kuvitelleet. Juosteensa tunnin ristiin rastiin berliiniä, ja todettuaan pettyneenä myöhästyneensä teatteriesityksestä, päättivät he palata takaisin bussi/metroasemalle. Ja suureksi yllätyksekseen he kokivat valaistuksen! He nimittäin huomasivat että bussi oli jättänyt heidät yhtä pysäkkiä liian aikaisin..’’
Kuvamateriaalia:
^Löydettiin bussipysäkiltä kartta.. Mie osotan sormella sinne missä oltiin, Lysiane sinne missä meidän OIS PITÄNY olla.. hmm.
Okei nojaa, sellasta sattuu.. ja kyllähän myö sitten lopulta löydettiin se oikee katu (ylhäälä kuvassa) ja koulukin.. oli kyllä teatterit jo ohi, mutta oltiin ylpeitä että päästiin määränpäähmme!
KULTTUURIEN KARNEVAALI 2011
Mie vannon, etten oo ikinä nähny noin paljoo ihmisä samalla kertaa niinku kulttuurien karnevaalissa.
Kyseinen tapahtuma järjestettiin täällä berliinissä ja siinä oli osanottajia 60 eri maasta (jos oikein muistan?) Käveltiin kulkueessa mukana YFU:n kanssa. Tunnelma, sää ja ihmiset, kaikki oli niin hullua ja hauskaa ja jee! Karnevaalimeininkiä parhaimmillaan!
Meijjän teemana oli ’’ YFU:lla maailmasta värikäs ’’. Puettiin kaikki valkoset T-paidat päälle, joista sitten kävelymatkan aikana tuli värikkäitä maaleilla ja huiveilla. Tanssittiin, laulettiin, riehuttiin. Loppujen lopuks oltiin kaikki yltäpäältä maalissa hiuksia unohtamatta. Alotettiin kulkuekierros klo 12:30. Ajattelin, että köpöteltäs se pari tuntia, ja sitten ois homma ohi. Loppujen lopuks oltiin sitten ’’maalissa’’ klo 17:10. Illalla pakotti jalkoja jostain kumman syystä ja nälkäkin oli aika hirvee, kun oli tullu vaan veden ja keksien voimin hihhuloituu.
^ Vielä suhkot puhtaat paidat/naamat.
^ ja siitä se ajatus sitten pikkuhiljaa lähti..
^ Esimerkki muista ryhmistä ketkä siellä tanssi.
Mutta oikeesti, herranjumala sitä ihmisen määrää! Järjestysmiehien piti olla työntämässä ihmisiä sivuun, että mahuttiin kävelemään! Ja puhelimella oli turha yrittää ottaa yhteyttä keneenkään kun oli linjat niin tukossa.
Tässä taas yks elämys, mikä tulee pysymään varmasti ikuisesti takaraivossa. Niinku jo aiemmin sanoin, miulla ei oo enää yhtään semmonen ns. ’’turisti’’ olo! Turistit oli kattomassa tuota, mie olin berliiniläisenä kulkemassä ITSE KULKUEESSA. suorastaan järkyttävää.:D
Ja ainiin, kävin tänään ''itägalleriassa''.Eli kattomassa niitä kuuluisia maalauksia, joita sillon joskus maalattiin berliinin muuriin. Meinasin ihan unohtaa kertoo! Oon niin väsyny, kello tulee yks, ja huomenna pitäs jaksaa vielä kouluun. Nojaa, onneks palautetaan vaan kirjat ja lähetään sitten melkein samoin tein jo takasin kotiin..
^Be Berlin!
Syvällisempää tekstiä on varmasti luvasssa viiemistään kahden viikon sisällä.
PS. tiiän jopa jo lentoaikataulut..
torstai 2. kesäkuuta 2011
tiistai 24. toukokuuta 2011
toukokuisia iloja ja suruja
Päivä päivältä valutaan loppua kohti..
Nyt kirjottelen tämmösen lyhyen tiivistelmän miun huhtikuun tapahtumista.
Elikkäs, miulla kävi täällä hyvin kotoisia vieraita! Nimittäin Tiuhti, joka tulee kanssa Savonlinnasta ja tekee vaihtovuotta Saksassa! Ei olla kyllä ikinä aikasemmin yhteyttä pidetty, Savonlinna kun on semmonen suurkaupunki.. Oltiin kyllä joskus 5. luokalla tekemässä samaa koulunjärjestämää teatteriprojektia, eli sen verran tunnetaan. :D Mutta ajateltiin siis, että voisin leikkiä viikonlopun turistiopasta (ja Tiuhti turistia) ja pitää muutenkin hauskaa Berliinissä. Oli tosi ihana viikonloppu ja tullaan varmasti olemaan kavereita vielä siellä Suomenkin puolella! Siitä viikonlopusta sen enempää, jos enemmän kiinnostusta meijjän touhuista riittää, niiin jätän sananvallan Tiuhdille, elikkä hänen blogia voitte lukea tästä osoitteesta : http://artworldandi.blogspot.com/2011/05/berliini-6-852011-kaikenlaista-muuta.html
^ Täsä myö ja Alexanderplatz. Tuli muuten hullu olo, kun yhessä vaiheessa pysähdyttiin miettimään, että täällä myö 16- vuotiaat Berliinissä oma-aloitteisesti tuttavuutta tehdään. Hui. :)
Sitten meni yks viikonloppu perheen kanssa matkustellessa. Käytiin nimittäin Dresdenissä!
Kyseiset rakennukset on Dresdenin vanhan kaupungin puolelta. Tosi kauniin näköstä!
Kaupungin hälinän jälkeen päätettiin ajella luonnon rauhaan. Määränpäänä oli siis Felsenburg ja sen upeat kalliomuodostelmat. (Joita kutsutaan nimellä :Neurathen)
^ Näköalat oli ihan huikeet, en oo ikinä nähny mitään noin kauniita luonnonmuodostelmia. Olo oli kun jossain satumaassa, hiidet ja keijjut vaan puuttu.
Viime viikonloppu menikin YFU:n merkeissä. (ja niin menee ens viikonloppukin) Meille järjestettiin Re-Entry viikonloppu, jossa puhuttiin näinkin pirteistä aiheista kuten: hyvästien jättö, läksiäislahjat, kotiinpaluu.. Kyseisellä seminaarilla oli siis vaihtareita jotka tulee Berliinistä tai sen ympäriltä. Tunnettiin jo oikeestaa kaikki toisemme, mikä nosti tunnelmat vielä nopeemmin kattoon vaikka haikeet puheenaiheet olikin. Tanssittiin, laulettiin, naurettiin. Jossain vaiheessa tajuttiin, että tää oli meidän viimenen seminaari, missä kaikki ollaan yhessä (siis kaikki, myös ne jotka tulee meksikosta, kolumbiasta, USA:sta...) .. Meidän loppu seminaari (YES) kun on vaan eurooppalaisille vaihtareille.. Päätettiin kumminki jättää murheet huomiselle ja yrittää nauttia yhteisestä ajasta täysin siemauksin.
Minuu ei oo vielä ollenkaan pelottanu ajatus kotiinpaluusta, päin vastoin. Nyt kumminkin viimeviikonloppuna tuli ajateltuu taas kaikenlaista. Meidän piristykseks meille luettiin jotain vanhoja kirjeitä, joita entiset vaihtarit olivat lähettäneet isäntäperheilleen kotiinpaluun jälkeen. Niitten kirjeitten sisältö meni suunnilleen tätä rataa:
'' ...Mikään ei oo enää niinkun aiemmin, en tiiä enää minne kuulun. Kaveriporukat on vaihtunu ihan hirmusesti, ja tuntuu ettei miulla oo täällä enää yhtään kavereita. Ruoka, josta tykkäsin ennen, ei enää maistukkaan hyvältä. Miun sisko on miulle vihanen, koska miun pääpuheenaiheeni on vaihtovuosi..vaihtovuoden jälkeinen vuosi kotona, on kuin toinen vaihtovuosi''
Ah, tervetuoloa kotiin.
En mie voi jotenkaa kuvitella, että oisin jotenki noin surullinen ku meen kotiin? Miehän meen kotiin? Ei se nyt noin outoo ja erilaista voi olla.. vai voiko?
Ja nyt on alkanu ketuttamaan sekin, kun nyt kun miulla on enää se about 5 viikkoo aikaa, niin alan huomaamaan miten paljon ihmisiä oon keränny ympärilleni. On tullu kutsuja illanviettoon, tai syömään tai elokuviin tai, tai, tai.. (haha, sain jopa mäkissä myyjän puhelin numeron kuitin taakse.. okei, mutta ei siitä sen enempää..) Mut voi elämä miks nyt? Miks ei sillon kuus kuukautta sitten kun mie oikeesti tarttesin tätä?
Noh, parempi myöhään kun ei milloinkaan, vai?
Nyt kirjottelen tämmösen lyhyen tiivistelmän miun huhtikuun tapahtumista.
Elikkäs, miulla kävi täällä hyvin kotoisia vieraita! Nimittäin Tiuhti, joka tulee kanssa Savonlinnasta ja tekee vaihtovuotta Saksassa! Ei olla kyllä ikinä aikasemmin yhteyttä pidetty, Savonlinna kun on semmonen suurkaupunki.. Oltiin kyllä joskus 5. luokalla tekemässä samaa koulunjärjestämää teatteriprojektia, eli sen verran tunnetaan. :D Mutta ajateltiin siis, että voisin leikkiä viikonlopun turistiopasta (ja Tiuhti turistia) ja pitää muutenkin hauskaa Berliinissä. Oli tosi ihana viikonloppu ja tullaan varmasti olemaan kavereita vielä siellä Suomenkin puolella! Siitä viikonlopusta sen enempää, jos enemmän kiinnostusta meijjän touhuista riittää, niiin jätän sananvallan Tiuhdille, elikkä hänen blogia voitte lukea tästä osoitteesta : http://artworldandi.blogspot.com/2011/05/berliini-6-852011-kaikenlaista-muuta.html
^ Täsä myö ja Alexanderplatz. Tuli muuten hullu olo, kun yhessä vaiheessa pysähdyttiin miettimään, että täällä myö 16- vuotiaat Berliinissä oma-aloitteisesti tuttavuutta tehdään. Hui. :)
Sitten meni yks viikonloppu perheen kanssa matkustellessa. Käytiin nimittäin Dresdenissä!
Kyseiset rakennukset on Dresdenin vanhan kaupungin puolelta. Tosi kauniin näköstä!
Kaupungin hälinän jälkeen päätettiin ajella luonnon rauhaan. Määränpäänä oli siis Felsenburg ja sen upeat kalliomuodostelmat. (Joita kutsutaan nimellä :Neurathen)
^ Näköalat oli ihan huikeet, en oo ikinä nähny mitään noin kauniita luonnonmuodostelmia. Olo oli kun jossain satumaassa, hiidet ja keijjut vaan puuttu.
Viime viikonloppu menikin YFU:n merkeissä. (ja niin menee ens viikonloppukin) Meille järjestettiin Re-Entry viikonloppu, jossa puhuttiin näinkin pirteistä aiheista kuten: hyvästien jättö, läksiäislahjat, kotiinpaluu.. Kyseisellä seminaarilla oli siis vaihtareita jotka tulee Berliinistä tai sen ympäriltä. Tunnettiin jo oikeestaa kaikki toisemme, mikä nosti tunnelmat vielä nopeemmin kattoon vaikka haikeet puheenaiheet olikin. Tanssittiin, laulettiin, naurettiin. Jossain vaiheessa tajuttiin, että tää oli meidän viimenen seminaari, missä kaikki ollaan yhessä (siis kaikki, myös ne jotka tulee meksikosta, kolumbiasta, USA:sta...) .. Meidän loppu seminaari (YES) kun on vaan eurooppalaisille vaihtareille.. Päätettiin kumminki jättää murheet huomiselle ja yrittää nauttia yhteisestä ajasta täysin siemauksin.
Minuu ei oo vielä ollenkaan pelottanu ajatus kotiinpaluusta, päin vastoin. Nyt kumminkin viimeviikonloppuna tuli ajateltuu taas kaikenlaista. Meidän piristykseks meille luettiin jotain vanhoja kirjeitä, joita entiset vaihtarit olivat lähettäneet isäntäperheilleen kotiinpaluun jälkeen. Niitten kirjeitten sisältö meni suunnilleen tätä rataa:
'' ...Mikään ei oo enää niinkun aiemmin, en tiiä enää minne kuulun. Kaveriporukat on vaihtunu ihan hirmusesti, ja tuntuu ettei miulla oo täällä enää yhtään kavereita. Ruoka, josta tykkäsin ennen, ei enää maistukkaan hyvältä. Miun sisko on miulle vihanen, koska miun pääpuheenaiheeni on vaihtovuosi..vaihtovuoden jälkeinen vuosi kotona, on kuin toinen vaihtovuosi''
Ah, tervetuoloa kotiin.
En mie voi jotenkaa kuvitella, että oisin jotenki noin surullinen ku meen kotiin? Miehän meen kotiin? Ei se nyt noin outoo ja erilaista voi olla.. vai voiko?
Ja nyt on alkanu ketuttamaan sekin, kun nyt kun miulla on enää se about 5 viikkoo aikaa, niin alan huomaamaan miten paljon ihmisiä oon keränny ympärilleni. On tullu kutsuja illanviettoon, tai syömään tai elokuviin tai, tai, tai.. (haha, sain jopa mäkissä myyjän puhelin numeron kuitin taakse.. okei, mutta ei siitä sen enempää..) Mut voi elämä miks nyt? Miks ei sillon kuus kuukautta sitten kun mie oikeesti tarttesin tätä?
Noh, parempi myöhään kun ei milloinkaan, vai?
tiistai 3. toukokuuta 2011
Odottavan aika on pitkä..
.. mutta sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa.
Jo 9 kuukautta takana - enää 2 edessä.
Eilen oli taas yks vaihtaritapaaminen. Naurettiin, juteltiin. Kaikki on onnellisia. Kaikki on vihdoin saaneet rakennettua jonkinlaisen ihmissuhdeverkoston ympärilleen koulukavereista, perheestä, muista vaihtareista koostuen. Kaikki on oppineet tuntemaan Berliinin (niin hyvin kun vaan yhdessä vuodessa kerkeää). Berliinistä on tullu meille kaikille koti - just kun pitää rueta pakkaamaan laukkuja.
En saanu yhtenä iltana unta ja rupesin miettimään kuluneita yhdeksää kuukautta ja myös ihan sitä aikaa, kun olin vielä suomessa, kun olin vasta päättäny lähtee vaihtariks. Yhtäkkiä miun päähän vaan pälkähti kysymys, että miten hitossa mie oikeesti uskalsin? En ruennu epäröimään, vaikka miun paras kaveri rupes heti kyynelehtimaan ikävää kuullessaan miun ideasta, ja kun olin hettämässä hakupapereita postilaatikkoon ja äiti kysy >> Ootko nyt Anni ihan varma..? Mieti nyt, sie jos saatkin sen stipendin, ja oikeesti lähet..?<< tokasin vaan rennosti >> no sitten mie lähen<<. Ja sekin, että täällä paskan päivän sattuessa en siltikkään oo vielä kertaakaan pakannut matkalaukkuja kasaan. En haluu kuulostaa mitenkään itserakkaalta, mutta kyllä mie oon ihan hemmetin ylpee siitä että lähin - niinku saapi kaikki muutkin vaihtarit itestään olla! Unohtamatta tietysti sitä, että oon myös tosi kiitollinen kaikkien tuesta ja kannustuksesta! ♥
---------------------------------------------
.. No voi hitsin pimpulat, täähän kuulostaa jo ihan joltain jäähyväis kirjeeltä! =D..
.. vähän niinkun eilen junassa vaihtareitten kanssa kun juteltiin samasta aiheesta - ja päädyttiin palakurkussa tunnustamaan, miten tärkeitä meistä kaikista on toisillemme tullu.. En haluu ees ajatella mitä meidän loppuseminaarista tulee.. :D
--------------------------------------------
Miks lähin vaihtoon?
Halusin oppia puhumaan saksaa? - joo
Halusin oppia tuntemaan saksaa, sen kaupunkeja ja kulttuuria? - joo
uusia kokemuksia? - joo
Noin mie aina vaihtovuoden alussa vastailin. Nyt oon tietysti edelleen samaa mieltä, mutta noita kriteereitä on tullu ehkä vielä pari lisää.. ja miks nyt, miks ei vaikka parin vuoden päästä ku oisin vanhempi ja viisaampi? Miks nyt kun kotona tapahtuu suuria muutoksia? Oisin joka tapauksessa päässy uuteen kouluun ja oppinu tuntemaan uusia ihmisiä?
Taisin lähtee ettimään jotain.. itteeni? esim. Ysillä en ollu ihan 100% varma haluunko nyt sinne taideluokioon vai lyskalle.. tai ehkä artemiaan..? Nyt miulla on jotenki paljon vahvemmat mielipiteet tai ainakin tiiän paljon paremmin mikä on miulle tärkeetä ja mitä arvostan. Ainut mikä minuu vähän ennen lähtöä pelotti/inhotti, oli kotona tapahtuvat muutokset. Olin kyllä varma että haluun vaihtoon, mutta en ollu tosiaankaa varma halusinko sitä nyt ysin jälkeen kun kaikki oli muutenki yhtä kaaosta. Nyt oon kuitenkin sitä mieltä, että lähin just erittäin hyvänä ajankohtana. Jos oisin jääny odottamaan jotain parempaa aikaa, ei ois varmaan tullu ikinä ees lähettyy. Koska mikä sitten ois ollu se hyvä(/huono) elämäntilanne? Ei sellasta oo olemassakaan.
Ja joo, Savonlinnassa on asia jos toinenki muuttunu tän vuoden aikana: on tullut entiselle jalkapallokentälle k-kauppaa ja s-markettia ja rakennettu siltaa ja ties mitä, ja kaveripiirit.. ne jos mitkä on muuttunu.. ja takasin tullessa saankin levitellä miun tavaroita yhden kodin sijasta kahteen eri kotiin. (Lista varmaan kasvaa kun pääsen tarkastelemaan asioita ihan livenä..). Mutta ei minuu kyllä kotiintuleminen pelota, päin vastoin, oon ihan ilonen että meijjän pikkupiireissäkin jotain uutta tapahtuu. :D
Ja positiivisesti ajateltuna: en varmaan oottas kotiintuloa välttämättä niin innoissani, jos tietäisin, että palaan niihin samoihin kuvioihin kun lähtiessä.
Jo 9 kuukautta takana - enää 2 edessä.
Eilen oli taas yks vaihtaritapaaminen. Naurettiin, juteltiin. Kaikki on onnellisia. Kaikki on vihdoin saaneet rakennettua jonkinlaisen ihmissuhdeverkoston ympärilleen koulukavereista, perheestä, muista vaihtareista koostuen. Kaikki on oppineet tuntemaan Berliinin (niin hyvin kun vaan yhdessä vuodessa kerkeää). Berliinistä on tullu meille kaikille koti - just kun pitää rueta pakkaamaan laukkuja.
En saanu yhtenä iltana unta ja rupesin miettimään kuluneita yhdeksää kuukautta ja myös ihan sitä aikaa, kun olin vielä suomessa, kun olin vasta päättäny lähtee vaihtariks. Yhtäkkiä miun päähän vaan pälkähti kysymys, että miten hitossa mie oikeesti uskalsin? En ruennu epäröimään, vaikka miun paras kaveri rupes heti kyynelehtimaan ikävää kuullessaan miun ideasta, ja kun olin hettämässä hakupapereita postilaatikkoon ja äiti kysy >> Ootko nyt Anni ihan varma..? Mieti nyt, sie jos saatkin sen stipendin, ja oikeesti lähet..?<< tokasin vaan rennosti >> no sitten mie lähen<<. Ja sekin, että täällä paskan päivän sattuessa en siltikkään oo vielä kertaakaan pakannut matkalaukkuja kasaan. En haluu kuulostaa mitenkään itserakkaalta, mutta kyllä mie oon ihan hemmetin ylpee siitä että lähin - niinku saapi kaikki muutkin vaihtarit itestään olla! Unohtamatta tietysti sitä, että oon myös tosi kiitollinen kaikkien tuesta ja kannustuksesta! ♥
---------------------------------------------
.. No voi hitsin pimpulat, täähän kuulostaa jo ihan joltain jäähyväis kirjeeltä! =D..
.. vähän niinkun eilen junassa vaihtareitten kanssa kun juteltiin samasta aiheesta - ja päädyttiin palakurkussa tunnustamaan, miten tärkeitä meistä kaikista on toisillemme tullu.. En haluu ees ajatella mitä meidän loppuseminaarista tulee.. :D
--------------------------------------------
Miks lähin vaihtoon?
Halusin oppia puhumaan saksaa? - joo
Halusin oppia tuntemaan saksaa, sen kaupunkeja ja kulttuuria? - joo
uusia kokemuksia? - joo
Noin mie aina vaihtovuoden alussa vastailin. Nyt oon tietysti edelleen samaa mieltä, mutta noita kriteereitä on tullu ehkä vielä pari lisää.. ja miks nyt, miks ei vaikka parin vuoden päästä ku oisin vanhempi ja viisaampi? Miks nyt kun kotona tapahtuu suuria muutoksia? Oisin joka tapauksessa päässy uuteen kouluun ja oppinu tuntemaan uusia ihmisiä?
Taisin lähtee ettimään jotain.. itteeni? esim. Ysillä en ollu ihan 100% varma haluunko nyt sinne taideluokioon vai lyskalle.. tai ehkä artemiaan..? Nyt miulla on jotenki paljon vahvemmat mielipiteet tai ainakin tiiän paljon paremmin mikä on miulle tärkeetä ja mitä arvostan. Ainut mikä minuu vähän ennen lähtöä pelotti/inhotti, oli kotona tapahtuvat muutokset. Olin kyllä varma että haluun vaihtoon, mutta en ollu tosiaankaa varma halusinko sitä nyt ysin jälkeen kun kaikki oli muutenki yhtä kaaosta. Nyt oon kuitenkin sitä mieltä, että lähin just erittäin hyvänä ajankohtana. Jos oisin jääny odottamaan jotain parempaa aikaa, ei ois varmaan tullu ikinä ees lähettyy. Koska mikä sitten ois ollu se hyvä(/huono) elämäntilanne? Ei sellasta oo olemassakaan.
Ja joo, Savonlinnassa on asia jos toinenki muuttunu tän vuoden aikana: on tullut entiselle jalkapallokentälle k-kauppaa ja s-markettia ja rakennettu siltaa ja ties mitä, ja kaveripiirit.. ne jos mitkä on muuttunu.. ja takasin tullessa saankin levitellä miun tavaroita yhden kodin sijasta kahteen eri kotiin. (Lista varmaan kasvaa kun pääsen tarkastelemaan asioita ihan livenä..). Mutta ei minuu kyllä kotiintuleminen pelota, päin vastoin, oon ihan ilonen että meijjän pikkupiireissäkin jotain uutta tapahtuu. :D
Ja positiivisesti ajateltuna: en varmaan oottas kotiintuloa välttämättä niin innoissani, jos tietäisin, että palaan niihin samoihin kuvioihin kun lähtiessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)