I'm a survivor.

Niinhän mie aluks kuvittelin, että oppitunneilla istuminen ois helppoo. Helpointa. Koulussa kaikki muu ois vaikeeta: yrittää pysyy välitunneilla muitten mukana, ja puhua ja ymmärtää, ja sitten ehtiä oikee luokka huone ja vielä ajoissa. Mutta sitten ku pääsis luokkaan istumaan, niin alkais helpotus. Ei tarvii kun kirjottaa pari hassua juttua taululta vihkoon ja kuunnella opettajaa joka höpisee jotain kummallista luokan eessä. Eikä tarvii ees ymmärtää mitään, kukaan ei vaadi miulta vastauksia tai valita, jos en oo jostain syystä lukenu saksantunnille 273 sivua pitkää opusta viikon sisällä. Eli ei se nyt niin vaikeeta voi olla?

Mutta huuhaata taisin taas mennä itelleni lupailemaan. Totuushan on ihan toisenlainen.

Joo, kyllä ne välitunnit on raskaita, en sitä kiellä. Mutta siis ne oppitunnit. Se vaatii niin paljon, ettette voi uskoa. Ekaks: aika käy tosi äkkiä pitkäks, kun en yhtäkkiä jaksakkaan keskittyä siihen mitä se opettaja siellä luokan eessä keikkuu. Sitten kun päätän, että nyt kuuntelen ja keskityn tosi tarkkaan joka ikiseen sanaan, mitä opettajan suusta pääsee.. menee puol minuuttia, niin yllätän itteni mietiskelemästä, mitäs sitä tänään koulunjälkeen söis, tai onpas opettajalla outo asuvalinta tänään. Ja sitten kun haluisin ottaa jotain kontaktia muihin, tehä jotain, sanoo jotain, ihan mitä vaan muuta kun kattoo vaan kelloo ja kysyy vierustoverilta, että mitenköhän äskeinen sana oikeen kirjotetaan, tajuun, etten voi. En vaan vielä voi, kun en kieltä vielä sillä tavalla osaa. Seuraava joka kirjottaa facebookkiin, ettei tajunnu lukion fysiikan oppitunnista mitään, saa olla varma että perästä kuuluu.

No tästä päästäänkin sitten aiheeseen roolit. Nyt sitä vasta tajuaa, mistä sitä ollaan koulussa puhuttu, kun joku selittää, miten ryhmissä jakaudutaan rooleihin. Ja siihen rooliin mihin totut, myös yleensä jäät, koska siitä on tosi vaikee yrittää pois. Nimittäin täällä tulee just kyseinen ongelma esille. En osaa vielä kunnolla kieltä, enkä tunne kunnolla paikallisia ihmisiä, joten jos meen vaikka jonnekkin nuorten iltoihin, oon vaan ihan hiljaa, ja kuuntelen muitten juttuja, ja puhun vaan jos joku kysyy jotain. Ja se riitti sillon alussa miulle, olin vaan tyytyväinen, että oon päässy ihmisten ilmoille, ja että tutustun uusiin tyyppeihin. Noh, sitten tapaan samoja ihmisiä uudestaan ja uudestaan, ja oon ollu koko ajan saksassa kauempaan ja haluisin ja osaisin puhua enemmän.. mutta sitten huomaan, että kun yritän sanoo jotain, en uskallakkaan ja se tuntuu oudolta, koska oon aina ennenki ollu vaan hiljaa ja tyytyny pelkästään kuuntelemaan muitten juttuja. Ja ehkä muutkin on alkanu tottumaan siihen, etten puhu, vaan kuuntelen ja kattelen. Onneks nää ihmiset on kuitenki täällä tosi mukavia ja ymmärtäväisiä, että ei sen kannalta oo pelkoo puhumisen kanssa. Mutta silti.

Ikävä alkaa onneks helpottaa. Se ei tuu enää semmosena ylitsepääsemättömänä kipuna ja itkuna. Voin ihan rauhassa kattoo valokuvia suomesta (ilman että tarvii purra huulta ettei itku pääse) ja puhuu tuttujen ja perheen kanssa. Tottakai miulla on ikävä, mut se tuntuu enää semmosena haikeena tunteena siellä jossain miun sisällä ja pystyn paremmin keskittymään kaikkeen muuhun täällä. Ja ehkä vähän sekin vaikuttaa, että oon jo tottunu tilanteeseen että oon saksassa, enkä enää joka aamu herää tunteeseen: ' mitä ihmettä mie täällä teen, eikö se saksa juttu ollukka unta? '. Oon jo nähny pari saksankielistä untakin.

Ei tää kyllä oo tälle isäntäperheellekkään varmasti helppoo. Kun heidän oma tytär on toisella puolella maapalloa ja joku ihme hiippari suomesta tääällä lymyilemässä. Sitten ne joutuu ensin kuuntelemaan ja lohduttamaan omaa tyttöä, jolla on koti-ikävä ja sitten minuu, kun miulla on joku hätänä.

Mutta silti kaikki ollaan ilosia ja kiitollisia tästä tilanteesta ja nautitaan uusista kokemuksista huonoista päivistä huolimatta. :)

Ja niinhän se tais olla, että miulla oli synttäritkin tässä jokupäivä? Oli kyllä melko erikoinen kokemus sekin. Ei jotenkin tuntunu yhtään synttäreiltä, mikä johtu varmaan vaan siitä, ettei äiti ollu tavalliseen tapaan leipomassa perinteistä kakkua ja läheiset halaamassa ja onnittelemassa. :D Noh, miut sitten kumminkin revittiin klo 06:15 aamulla sängystä ylös avaamaan lahjoja. :) (hieman erilaista tää juhlakulttuuri täällä..) Sain hirmusesti kaikkia maalaus systeemeitä, ja sitten lahjakortin H&M:ään ja ihanan laukun miun isäntävanhemmilta. Parasta sain kuitenkin odottaa vähän pitempään, nimittäin pakettia rakkaasta kotimaasta. Ruisleipä oli valitettavasti päässy homehtumaan, mutta kaikki muu oli säilyny terveenä tänne asti. Pelkäsin että alan nyyhkyttämään kauheesti ku aukasen paketin, mutta yllätykeks miulle tuli ihanan turvallinen ja rakastettu olo. Tuli semmonen tunne, että kaikki on hyvin, ja että enhän mie ees kaukana oo? :)



Mutta niin se vaan on ettei se aurinko aina Berliinissäkään paista. :D Ja elämäähän se vaan on, eikä ilman huonoja päivä osaa sitten niistä hyvistä nauttia. :)


'' Leben ist wie Zeichnen ohne Radiergummi. ''

'' Elämä on kuin piirtämistä ilman pyyhekumia. ''